Äidin kahvipöydässä kuulen usein äidin muistoja menneiltä ajoilta. Äiti ei oikein välitä kaupan pullasta, kun hän on tottunut leipomaan itse. Tällä kertaa tarjolla oli mustikka-vadelmapiirakkaa. Karjalainen vieraanvaraisuus on ollut itsestään selvää aina. Pöydällä on minun äidille lahjaksi virkkaama pöytäliina. Tuo harrastus on jäänyt jo moneksi vuodeksi. Joskus olisi mukava elvyttää virkkausharrastus uudelleen.
Tämä matka-arkku on nähnyt kaksi evakkomatkaa. Se pakattiin perheen mukana kuorma-auton lavalle Harlun Viison kylässä ja Harlusta junaan kohti Pohjanmaata. Siis kaksi kertaa se löysi perille Karjalasta Pohjanmaan kautta Keski-Suomeen. Äiti kertoi, että paljon tavaroita hävisi matkojen aikana, mutta tämä matka-arkku löysi aina tiensä perille.
Perheen lapset olivat ensin innoissaan, kun tuli tieto, että nyt on lähdettävä sotaa pakoon. Heistä oli riemullista päästä kuorma-auton lavalle, mutta ilo vaihtui pian suruksi. Milloin päästään takaisin kotiin?
Äitini äiti oli saanut matka-arkun omilta vanhemmiltaan ja äitini äiti, siis minun mummo, oli antanut sen jo 1970-luvulla minun äidilleni. Matka-arkun tarina jatkuu. Joskus se löytää paikkansa vielä minun kotoa tai ehkä kesämökiltä.
Vanhempani muuttivat vuonna 1958 Ruotsiin paremman elämän toivossa. Se oli mielestäni todella rohkea teko. Kaksi köyhää ja kielitaidotonta nuorta Keski-Suomesta lähtivät toiveikkaina kohti uusia seikkailuja. Äitini lainasi tämän matkalaukun sisareltaan, mutta jostain syystä se jäi palauttamatta. Tähän matkalaukkuun pakattiin nuoren parin vähäinen omaisuus. Äitini kertoi, että hänellä oli matkaan lähtiessä viisi markkaa rahaa ja isälläni ei juuri sen enempää. Isäni meni töihin Ruotsissa ja oppi kielenkin siinä sivussa. Vanhempani palasivat Suomeen melkein kuusi vuotta myöhemmin. Silloin "matkatavaraa" olikin jo enemmän, 5-vuotias sisareni ja minä, pikkuinen vauva.
Matkalaukku on nyt kesämökilläni ja sitä katsellessa on mukava muistella vanhempieni nuoruusaikoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti