Kesämuistoja

Tex Willerissä istuin kesällä monta kertaa. Se oli tukikohta, jossa mietin, että mitähän seuraavaksi tekisin.

Vaikka osaan säntäilyn ja uurastamisen hieman kyseenalaisen taidon, osaan nauttia myös hetkestä. Saatoin miettiä kaikessa rauhassa köynnöshumalan matkaa maasta Tex Willerin sisäkattoon asti.

Pitsiverhojen takaa katselin kasvimaata ja ruusupavun kasvua. Lopulta se peitti kaariportin kokonaan ja minä olin kolme ämpärillistä papuja rikkaampi.

Garden Cafe ja Morgan Kane olivat kesän rakennuskohteita tai oikeastaan enää niiden viimeistelyä. Siitä huolimatta ehdin istuskella niissäkin ihan mukavasti. Kaikkea sitä ehtii, kun ei kiirehdi.
 

Syksy vaan hiipii. Lehdet kellastuvat eikä niitä auta piilotella edes pitsiverhoilla.

Kun toiset laskettelevat, hiihtävät ja nauttivat talven riemuista, minä uneksin kesän vehreydestä. Nämä maisemat ovat säilöttynä mieleni sopukoihin kuin hillot kellariin.

Tyhjä. Jonnekin se katosi, kesä. Kaikki huonekalut ovat pesty ja pakattu talvisäilöön.

Kaikkea kivaa voi keksiä syksylläkin. Onhan sitä Halloweeniä ja vaikka mitä pientä tai isoa juhlaa, jos vaan haluaa järjestää tai olla järjestämättä.

Tällaiset väripilkut tuovat vielä auringon pihaan. Keltaiset koivunlehdetkin ovat nättejä. Mokomat hämäävät minua, kun olen etsinyt kantarelleja metsästä. Väri on samankaltainen, ainakin silloin, kun nenässä tuoksuu jo kantarellikastike.

Löydätkö kuvasta lainvartijaa?

 Siellä se on, melkein keskellä kuvaa Tex Willer-kahvipaikkamme sisäpuolella.

Tuulitukkaa ei lainvartija kiinnosta. Se nauttii kauniista paikasta rodojen äärellä ja on ikionnellinen siitä, että hän on vihdoin vapautunut lumitaakasta, joka ikävästi painoi Tuulitukan helmoja.

Tex Willer sarjakuvahahmo oli sheriffin kaltainen poliisi ja ajattelin, että joku sellainen pitää olla myös meidän kahvipaikassa. Sillä on ihan oikeasti tärkeä tehtävä. Tex Willerin oikeassa laidassa ovat plexit tuulen suojana. Linnut eivät niitä ymmärrä ja varsinkaan näe niitä verhoista ja muista härpäkkeistä huolimatta.

Liian monta pikkulintua on iskenyt päänsä plexiin kohtalokkain seurauksin.

Tässä hän on urheana sheriffin merkki rinnassa. Plexi heijastaa hänet kuvassa kaksinkertaisena. Toivottavasti tuulen heiluttama "säilykesheriffi" karkoittaa lintuja.

Nappasin kuvan koivusta, joka puskee läpi ontosta kannosta. Koivu on minun lempipuuni ja olen sen varmaan useamman kerran maininnut täällä. Se on vaan niin kaunis ja sitkeä. Niin kuin  kanto, joka on kulotuksen jäljiltä tuon näköinen. Raahasin kannon vuosia sitten portinpieleen (painoikin niin vietävästi). Olin raahaamisen jälkeen lähes yhtä musta kuin hiiltynyt kanto , mutta aarteet vaativat joskus hieman ponnisteluja.