Näin ihanaa koivukujaa pitkin voi kävellä äitini uudessa kodissa. Hän muutti seniorikotiin, jossa kaikki asiat ovat huomioitu asukkaiden näkökulmasta.
Jos ei jaksa lähteä ulos, voi istuskella "pellonreunassa" yhteisissä tiloissa.
Kuntoilua ei ole unohdettu. Talossa on ohjaaja, joka käy virkistämässä asukkaita. Asukkaat asuvat itsenäisesti ja monet ovat tietysti kotihoidon asiakkaita.
Talo on täysin remontoitu ja kaikki on uutta. Saunaan on turvallista mennä. Turvallisuus on huomioitu erittäin hyvin. Ei kynnyksiä, ovet avautuvat helposti ja hissikin on tarpeeksi iso.
Äitini muutti viime viikonloppuna. Hänellä on makuuhuone ja tupakeittiö. Hän on 82-vuotias ja asuu vielä ihan itsenäisesti. Koti on nätti kuin karamelli. Muuttaja itse oli tosin eri mieltä ja lähes kaikista asioista. Kun tarpeettomien kukkapurkkien aluslautasistakin tulee kovin rakkaita, on hieman hankala saada sopimaan kaikki astiat näihin kaappeihin.
Tässä muutossa opin taas jälleen kerran, että tavaraan ei saa kiintyä liikaa. Sitä on meillä kaikilla yli oman tarpeen. Vanhassa kodissa odottaa vielä 20 taulua. Ne olivat kolmen huoneen ja keittiön rivitalossa kaikki seinillä. Uuteen kotiin tuotiin jo ainakin 10 taulua seinille ja osa varastoon.
Pesutilat ovat kauniit, toimivat ja turvalliset. Uuden asukkaan mielestä kuitenkin vanhassa kodissa oli kaikki niin paljon paremmin. Siitä huolimatta, että pesutilat olivat yläkerrassa, lumitöitäkin olisi pitänyt tehdä ja hoitaa myös puutarhaa.Muisti muistaa mukavia ja rakkaita asioita.
Muisti on merkillinen asia. Äitini on perusterve vanhus, jolla on kaikki asiat hyvin, vain muisti on huonontunut. Silti mikään ei ole hyvin. Muisti hapertuu ja tilalle astuu pelko. Kaikki uusi ei olekaan kivaa, kun ei enää osaa toimia ja tavaratkin ovat hukassa jatkuvasti. Pienistä asioista tulee vuorenkokoisia.
Minuakin alkaa pelottaa. Tuleeko minustakin yhtä muistamaton? En halua, että iloisuus vaihtuu epätoivoksi ja peloksi. Olen hämilläni.
