Tuunatut tölkt

Hieman haikeana muistelen aikoja, kun lapset värittivät piirustuksia tai värityskirjoja. Joskus oli hankalia tilanteita, kun en yhtään tiennyt mitä kuva esittää ja lapsi odotti topakkana vastausta. Nyt ei ole enää vuosiin tarvinnut kukaan värikyniä.

Liimasin kynät säilyketölkkien ympärille. Mistähän tuo idea oli peräisin, en muista ja mihin näitä tölkkejä tarvitsen, en tiedä. Mieheni esittää jokaisen tuunaukseni yhteydessä jo lähes legendaariseksi muodostuneen kysymyksen: "Mihin nuo laitetaan?" Olen sitä mieltä, että luovuus kärsii, jos pitää ajatella järkevästi.

Pieni tölkki on tehty ananastölkistä ja se on oikein näppärän kokoinen. Laitoin tölkkiin virkkaamani kukat, mutta taidan viedä tölkin työpaikalle ja laittaa siihen klemmareita. Mieheni oli taas tuunausapulaisena ja katkoi kyniä puukolla sopivankokoisiksi.

Isossa tölkissä kyniä ei ole lyhennetty yhtään. Tölkistä tulikin mielestäni liian raskas. Se on noin 14 cm korkea. Voisiko tätä tölkkiä vielä tuunata jotenkin? Jos maalaisin sen valkoiseksi ja jättäisin kynänpäät näkyviin? Miten olisi yksi tai useampi maalattu raita, tulisiko tölkistä kevyempi? Mitä mieltä olet?

Tänään lähden kirpparille ja hauskaan kahvilaan, josta luin Villejä lupiineja-blogista. Käy katsomassa täältä mitä Marita kirjoittaa kahvilasta. Kunnon pullakahvit ovat aina paikallaan ja pienet kirpparikierrokset siinä ohessa.

Mukavaa lauantaita kaikille!

Syysmuistoja!

Viime vuoden syyskesällä innostuin tuunailemaan tällaista härpäkettä. Keräilin kätköistäni ja kirppareilta tarpeettomia taloustarvikkeita ja ripustin niitä maalattuun polkupyörän vanteeseen. Keräily jatkuu vielä tänä kesänä. Härpäkkeen piti olla variksenpelättimen roolissa, koska västäräkki oli tehnyt pesänsä takana näkyvän seinän nurkkaan. En tietenkään halua häiritä yhdenkään linnun pesintää, mutta linnunjätökset terassilla eivät oikein tunnu mukavalta. Huomasin pian, että tuuli ei tähän vempeleeseen osu, joten tervetuloa vaan västäräkit tänäkin kesänä.

Mustikkasato oli viime kesänä aivan mahdoton. Tässä osa saaliista. Minä aivan vauhkoonnun metsässä, kun on ilmaisia vitamiineja tarjolla. Lopulta vain päätän, että tämä oli nyt tässä, muuten ei keräämisestä tule loppua. Ämpäreiden takana on vanha vesikelkka, taitaa olla mummoni peruja. Kelkan kyydissä on yksi ompelukoneistani, joita minulla on ainakin neljä kappaletta. Niitä vain tarttuu mukaan, koska niillä on mielenkiintoisia tarinoita. Kuka osti ompelukoneen ja mitä hän mahtoi sillä ommella? Sitä en saa koskaan tietää, eikä se haittaa yhtään, mielikuvitukseni on ehtymätön.

Tässä kuvassa on kaksi virhettä. Kori ei ole minun, eikä varsinkaan sen sisällä oleva saalis. Ai, olinko kateellinen? No, kyllä! Tilannetta helpotti se, että minäkin löysin myöhemmin melko mukavan kantarellipaikan. Kiva nähdä, tuleeko tänä vuonna saalista samaan paikkaan.

Muurahaispesä on mielenkiintoinen yhteisö. Kaikilla näyttää olevan kovasti tekemistä ja hirveä kiire. Pesästä lähtee oikein ääni, jonkinlainen kahina, kun pienet uurastajat ahkeroivat. Kuvanottohetkellä metsä oli ihana. Se on aina, mutta aurinko paistoi lämpimästi ja teki metsästä erityisen kauniin. Sammaleen alta pilkisteli siellä täällä keltaisia aarteita eli kantarelleja. Koko metsä tuoksui hyvälle. Vedin syvään henkeä ja talletin sekä näkymän että tuoksun mieleeni. Siihen mielikuvaan olen palannut usein talven pimeydessä.

Kivenpyörittäjällä kylässä!

Olen sohvaperuna. Minua ei näy kuntosaleilla, ei hiihtolenkillä, eikä varsinkaan pelikentillä. Joskus sentään minua voi nähdä sauvakävelyllä tai lumikenkäilemässä. Hyötyliikunta on minun ykköslajini. Kivien kerääminen on ihan mahtavaa puuhaa. Naapurilla jäi ylimääräistä rautaverkkoa, jonka hän mielellään antoi minulle. Naapuri eli veljeni jo tietää, että minulle kelpaa kaikki ylimääräinen roska. Se oli valmiiksi kiedottu rullalle ja täytimme sen mieheni kanssa kivillä. Koko komeuden päähän laitoin aurinkokennovalon. Se antaa pienen tunnelmavalon pihan kulmalla. Kivirullan molemmin puolin laitoimme vielä kasvimaan patjarungoista ylimääräiseksi jääneet palat täydentämään kokonaisuutta.

Toisen "kivirullan" laitoimme kasvimaan kulmaan patjarunkojen väliin. Kasan päällä päivää paistattelee sammakko. Sen tarkoituksena on vartioida (tosin huonolla menestyksellä) sitä jänistä, joka vierailee aika ajoin kasvimaalla.



Mökin toiselle puolelle teimme tällaisia kivipengerryksiä. Olemme poistaneet nurmikkoa viime vuosina, koska kukaan ei oikein innostu nurmikon ajosta. Kivipengerrykset eivät nekään ole ihan omatoimisia. Syksyn lehdet jäävät kivien väliin, maatuvat ja kasvattavat rikkaruohoa. Siinä onkin työsarkaa, jos aikoo pitää pengerrykset siisteinä.



Tässä toinen pengerrys. Näitä on siis kaksi, terassin molemmin puolin. Tässä kuvassa näkyy myös pitkän avioliiton kompromissi. Minun mielestäni Pallotuija ei ole luonnon keskellä olevan mökkipihan kasvi, mutta miehelleni ne ovat todella tärkeitä. Niitä on pihalla varmaan viisi kappaletta, se saa sentään riittää. Pidän siitä, että mieheni on näissä puutarhapuuhasteluissa mukana, niin toki hän saa sitten laittaa ja tehdä myös oman maun mukaan.

Kuva on hieman hämärä, ehkä se on otettu illan viimeksi, kun kaikki on valmista. Kuvaajallakin jo lienee väsymys iskenyt. Tämä ei ole kyllä yhden päivän homma! Laitamme aamulla peräkärryn autoon ja lähdemme keräämään kiviä ojista, tien penkereiltä ja kaikenlaisista kivikasoista. Onkohan se luvallista? No, ei kerrota kenellekään. Keräämme kiviä vain sellaisista paikoista, joissa ei ole ketään eikä mitään missään, paitsi tietysti niitä kiviä. Illalla puulämmitteisen kiukaan löylyissä väsyneet lihakset rentoutuvat ja mieli on virkeä. Luonto on minun kuntosali.



Kylässä kanalassa!

Tässä Lohjalla sijaitsevassa kanalassa asuvat Hilpeät höyhenpöksyt. Vierailin siellä pari viikkoa sitten. Kuva on otettu kesäaikaan, mutta tästä näkee hyvin, millainen pikku kanala on kyseessä.

Uteliaat kanarouvat Kerttu, Carmen ja Liisa kiiruhtivat heti katsomaan, mitä tuliaisia vierailla oli mukanaan. Ja olihan niitä, mm. pähkinöitä ja omenia. Tiedoksi vaan, että Carmen munii mintunvihreitä munia.

Kanalaa johtaa menestyksekkäästi johtajakukko Tyyne Lindeberg. Ei nimi miestä pahenna. Mistä niistä tipuista tietää nimenantovaiheessa, että onko ne tyttöjä vai poikia. Tyyne on rodultaan kultabrahma.

Kanalassa rouvia ohjeistaa myös apukukko Aarne Tenkanen, väri motled. Tyyne alkoi osoittamaan vanhuuden merkkejä ja Tenkanen otettiin johtajaoppiin. Tyyne ei tästä hermostunut ja pitää edelleen tiukasti johtajan asemaa itsellään.

Tämä kanala ei ole taviksille. Tässä poseeraa friseerattu jättikoch Hertta.

Jättikoch Martta oli nuorena pikimusta, mutta ikääntyessä hänen sulkapeitteensä on muuttunut osittain valkoiseksi. Harmaantuu ne kanatkin!

Vanha yöpöytä on saanut uuden tehtävän ja hyvin se kelpaa munimiseen. Plymouth Rock-kana Kerttu on ottanut kanalan seinällä olevan kyltin ohjeen tosissaan. Muna päivässä pitää kirveen loitolla!

Joka ilta jokainen kana ja kukko menee aina samaan paikkaan orrelle. Aamulla herätään perinteisesti, kun Tyyne kiekaisee, että nyt on aamu.

Kasvimaalla!

Yhtenä kesänä hernesato onnistui yli odotusten. Jänikselle kelpasi nimittäin herneenpalot varsineen. Näky oli lohduton, paitsi ei varmaan jäniksen mielestä. Tästä tapahtumasta alkoi kasvimaan aitaaminen. Seurasin Tori.fi-sivuilta annetaan osastolta runkopatjasänkyjä. Niitä löytyikin mukavasti. Heinähelteillä raahasimme mieheni kanssa sänkyjä peräkärryyn. Runkopatjasänkyjen lahjoittajat pahoittelivat sänkyjen kuntoa, että eipä niillä enää kukaan kehtaa nukkua. Minä kerroin, että ne ovat menossa ihan eri käyttöön kuin nukkumiseen. No tietysti se roikaleen pitkäkorva saattaa niihin vielä nojailla massu pullollaan kasvimaani anteja, koska portti puuttuu edelleen.

Purimme sängyistä pois kankaat ja puuosat. Jäljelle jäi metallirunko, joka ruostuu kauniisti ajan kuluessa. Tuimme rungot toisiinsa painekyllästetyillä tolpilla. Kasvimaan etuosaan valoimme raparperilehtiä apuna käyttäen betoniaskelmia. Jäniksellä on siis edelleen kaikki kasvimaani antimet kuin tarjottimella. Portiksi sopisi mielestäni rautasängyn pääty, mutta minulla ei ole sellaista. En halua mitään väliaikaista ratkaisua, vaan jaksan odotella täysosumaa. Asioilla on tapana järjestyä. Pitkäkorvan kiusaksi en kasvata herneitä enkä porkkanoita, syököön vaikka sipulia.

Kasvimaan takaosaan keksimme nostaa kolme patjarunkoa pystyyn. Väliin laitoimme vanhat ikkunankehykset ja niiden alle sorvattuja tolppia. Ikkunoiden alle laitoin kukkalaatikot pelargonioineen. Kukat ovat tosin muovisia, kun en ole niitä aina kastelemassa. Maahan istutin ruusupapuja. Ne innostuivat kasvamaan todella hyvin, vasemmanpuoleinen jopa korkealle koivuun saakka.

Tässä kuvassa on herkkää kesätunnelmaa. Kaunis kukka, josta tulee myöhemmin syötäviä papuja. Takana perisuomalainen koivu. Olisipa jo kesä!

Lännen malliin!

Rakensimme viime kesänä tällaisen kahvipaikan. Alun perin tästä piti tulla ihan yksinkertainen katos puutarhakeinulle. Kyllästyin joka syksy ja kevät pesemään ja virittämään katosta, joka alkoi olla jo muutenkin huonossa kunnossa. Mielikuvitukseni lähti liikenteeseen ja keinu jäi sai jäädä. Huomasin pian, että sateella vesi kastelee puolet koko sisätilasta. Lammelta eli kuvassa oikealta päin tuulee sen verran sopivasti. Mieheni rakensi kahvipaikkaan puoliseinät, vaan ei auttanut sekään. Lisäsimme plexit oikealle sivulle, niin johan loppui vedentulo sisälle. Koko projektin ajan olin kehitellyt kahvipaikalle nimeä, mutta miehelleni ei kelvannut mikään ehdotuksistani. Lopulta sen keksin! Nimesin paikan mieheni mieluisan kesälukemiston mukaan, Tex Willer, jo kelpasi nimi.

Laitoin Tex Willeriin tietysti yhden keinutuoleistani, keltaiseksi maalatun. Ikean edulliset pitsiverhot antavat hieman suojaa hyönteisiltä. Huomasimme vasta, kun Tex Willer oli jo rakennettu, että sinne paistaa aurinko koko päivän. Se oli mieluisa huomio tällaiselle valonhakuiselle ihmiselle kuin minä. Monet kahvit ehdittiin jo tässä juoda ja ihmetellä, että miten tässä näin kävi. Puutarhakeinu on edelleen samassa paikassa hieman repsottava katos päällä.

Tämän sohvan mieheni on joskus nikkaroinut jonkun lehden ohjeen mukaan. Kaikki huonekalut Tex Willerissä ovat keltaisia, kuten kuvista näkyy. Mikähän värillinen kausi minulla mahtoi olla, kun nykyään kaikesta tuppaa tulemaan valkoisia. Sohvatyynyt ja istuinosan päällinen on tehty äitini kutomista matoista. Niistä riitti myös tuolien istuinten päällisiin ja pikku matoksi pöydän alle. Äitini kutoi matot nuorena kihlattuna 1950-luvulla. Matot olivat ehtineet rispaantua vuosien saatossa ja kovassa käytössä, mutta Tex Willeriin ne kelpasivat mainiosti. Pidän erityisen paljon tavaroista, joihin liittyy muistoja. Äitini oli myös Tex Willerin kahvivieraana ja hänestä oli hauska nähdä mattojen uusiokäyttö.