Illan hämärtyessä

Näin kauniina viikonloppuna syystunnelmointi ei tunnu kovin ajankohtaiselta asialta. Viime perjantai-iltana, kun tulin mökille, oli kuitenkin tarpeen sytytellä kynttilöitä ja lyhtyjä. Illat hämärtyvät ja syksy saapuu, vaikka vannoutuneena kesäihmisenä mitä tekisin. Syksy on kaunis ja siinäkin on monta hyvää puolta, mutta ei se kesää voita.

Sytytin tulen myös takkaan. Mäntypaneeliseinät ovat saaneet valkoisen värin jo monta vuotta sitten, mutta perinteisen punaista takkaa en ole rohjennut maalata. Kaiken ei tarvitse olla valkoista, vaaleaa tai sävy sävyyn, takka kertoo omaa tarinaansa punaisena. Muistan, kuinka mieheni kanssa sitä valittiin ja etsittiin muuraajaa. Silloin en olisi ikinä uskonut, että maalaan seinät joskus valkoisiksi.

Ikkunan taakse ulos sytytin pieniä lyhtyjä. Kylläpä oli tunnelmallista ja mukavaa. Meillä on mökillä aurinkosähkö. Se on ollut paras päätös ikinä! Nyt en halunnut rikkoa tunnelmaa liian kirkkailla valoilla. Istumme joskus mieheni kanssa pelkkien kynttilöiden valossa ja muistelemme sitä aikaa, kun aurinkosähköä ei vielä ollut. Sitä, mitä ei ole, ei osaa kaivata.

Lauantaikin meni perinteisissä tunnelmissa. Etsin metsästä aurinkoisimman paikan ja nautin kahvihetkestä. Jäkälämatto jalkojen alla, aurinkoinen taivas ja kahvintuoksu, mitä muuta ihminen voi toivoa. Niin, ja miestä ei sovi unohtaa. Hän on oikein mainio retkikumppani.

Suppilovahvero on mökkiseutumme metsien varma saalis. Mielestäni se on erittäin helppo sieni kaikin puolin. Niitä ei tarvitse siivota. Nakkaan ne jääkaapin päälle kuivumaan. Sen jälkeen rutistan kuivat sienet käsissäni ihan pieniksi ja laitan lasipurkkiin kaappiin.

Onnistuneen sienipäivän iltana oli mukava sytyttää öljylamppu rantaan. Lampi oli aivan tyyni ja oli ihan hiljaista. Yhtäkkiä kuulin pientä suhinaa, katsoin taivaalle ja näin kuusi kurkea, jotka laskeutuivat lammen toiseen päähän heinikkoon. Toivon, että jonain päivänä minulla on hieno kamera, jolla voin vangita tuollaisia hetkiä. Jos minusta tulee vaikka luontokuvaaja. Haaveita pitää olla!

Syyssatoa

Olipa mukava mennä viime viikonloppuna mökille parin viikon tauon jälkeen. Ruusupapu oli näin kauniissa kukassa, mutta ehtivätkö ne pavuiksi asti, riippuu säästä. Pidän tuosta väristä, vaikka se on vähän haalea, jotenkin herkkä ja hempeä kuitenkin.

Näin kauniisti ruusupapu on kietoutunut kaariporttiin, mutta mutta...

Rohkenen esitellä koko "komeuden." Jostain syystä köynnös on jäänyt hieman toispuoleiseksi. Vasemmanpuoleinen ruusupapu on kitukasvuinen ja vaaleanvihreä. Olisikohan kasvualusta jäänyt heikommalle lannoitukselle?

Istutin 12 puikulaperunaa kasvimaan päähän, joten en odottanut niistä suuren suurta satoa. Oli se silti mukava kaivaa muutama pottu ja keittää ne grillipihvin kaveriksi.

Pensaspavut ovat helppoja kasvatettavia mökilläkin. Ne eivät vaadi paljon hoitoa. Toivottavasti pavut ehtivät kasvaa kunnolla ennen kuin syksy yllättää kylmyydellä.
Yksinäinen kosmoskukka oli eksynyt papujen joukkoon. Sitkeä siemen viime vuodelta on sinnitellyt talven yli.

Ihmettelen joka vuosi samaa asiaa. Miksi en saa kesäkurpitsoista kunnon satoa? Pölyttäjien määrä ei toki ole mökillä ihan parhaimmillaan, mutta onnistuisinpa edes joskus. Toisaalta ihmettelen omaa sitkeyttäni. Olisihan niitä muitakin kasveja, joita voisin kasvattaa. Tätä ainokaista (ehkä myös viimeistä) kesäkurpitsaa syötiin hartaudella.

Aivan ihastuttavan ihanat kantarellit ovat olleet metsäretkieni ilonaihe. Mökkiseutu on suoperäistä mäntymaisemaa, jossa kantarellit eivät oikein viihdy. Tässä se taas nähdään! Jokaisella asialla on kääntöpuolensa. Vettä on satanut enemmän kuin tarpeeksi. Jopa kuiviin mäntymetsiin on tullut kantarelleja, ei paljon, mutta jokaisesta sienestä olen muistanut olla kiitollinen.
Vielä, kun joku keksisi, mitä positiivista voisi olla mökkimaisemissa hyvin viihtyvissä hirvikärpäsissä? Sitä ei moni tiedä, varsinkaan hirvi.

Syysmuistoja!

Viime vuoden syyskesällä innostuin tuunailemaan tällaista härpäkettä. Keräilin kätköistäni ja kirppareilta tarpeettomia taloustarvikkeita ja ripustin niitä maalattuun polkupyörän vanteeseen. Keräily jatkuu vielä tänä kesänä. Härpäkkeen piti olla variksenpelättimen roolissa, koska västäräkki oli tehnyt pesänsä takana näkyvän seinän nurkkaan. En tietenkään halua häiritä yhdenkään linnun pesintää, mutta linnunjätökset terassilla eivät oikein tunnu mukavalta. Huomasin pian, että tuuli ei tähän vempeleeseen osu, joten tervetuloa vaan västäräkit tänäkin kesänä.

Mustikkasato oli viime kesänä aivan mahdoton. Tässä osa saaliista. Minä aivan vauhkoonnun metsässä, kun on ilmaisia vitamiineja tarjolla. Lopulta vain päätän, että tämä oli nyt tässä, muuten ei keräämisestä tule loppua. Ämpäreiden takana on vanha vesikelkka, taitaa olla mummoni peruja. Kelkan kyydissä on yksi ompelukoneistani, joita minulla on ainakin neljä kappaletta. Niitä vain tarttuu mukaan, koska niillä on mielenkiintoisia tarinoita. Kuka osti ompelukoneen ja mitä hän mahtoi sillä ommella? Sitä en saa koskaan tietää, eikä se haittaa yhtään, mielikuvitukseni on ehtymätön.

Tässä kuvassa on kaksi virhettä. Kori ei ole minun, eikä varsinkaan sen sisällä oleva saalis. Ai, olinko kateellinen? No, kyllä! Tilannetta helpotti se, että minäkin löysin myöhemmin melko mukavan kantarellipaikan. Kiva nähdä, tuleeko tänä vuonna saalista samaan paikkaan.

Muurahaispesä on mielenkiintoinen yhteisö. Kaikilla näyttää olevan kovasti tekemistä ja hirveä kiire. Pesästä lähtee oikein ääni, jonkinlainen kahina, kun pienet uurastajat ahkeroivat. Kuvanottohetkellä metsä oli ihana. Se on aina, mutta aurinko paistoi lämpimästi ja teki metsästä erityisen kauniin. Sammaleen alta pilkisteli siellä täällä keltaisia aarteita eli kantarelleja. Koko metsä tuoksui hyvälle. Vedin syvään henkeä ja talletin sekä näkymän että tuoksun mieleeni. Siihen mielikuvaan olen palannut usein talven pimeydessä.